|
| Harri |
| Osa 3. Asianmukaisen aiheen löytyminen ja suru |
| 02.03.2009 08:37:13 | |
|
Hämmennyksissäni jatkan pakinointivaellustani. Tori, tuo entisaikojen kylän vaurauden mitta. Eipä ole sitä kyllä nykyjään. No saa sieltä kyllä ainakin täällä meilläpäin aivan tajuttoman hyviä karjalanpiirakoita. Ostan kymmenen että saan jotenkin perusteltua vaimolle tämän spontaanin kylillä käynnin. Taiteen tekeminen, tai tässä vaiheessa tekemisen hakeminen, ei nimittäin missään nimessä ole riittävän perusteltu syy. Vaikka vaimoni on ymmärtäväinen ja jossain määrin jopa kulturelli, tiedän ettei hän koe tätä boheemia sekoilua perustelluksi poissaoloksi. Boheemilla sekoilulla viittaan tässä yhteydessä päämäärättömään vaellukseeni olemattoman aiheen perässä ja perusteltu poissaolo taas tarkoittaa oikein hyvää syytä olla poissa lasten ja kodin hoitoon liittyvistä perusaskareista. Luulen kyllä karjalanpiirakkaperustelunkin olevan syysjäillä kävelyä, koska myös siihen liittyy suoranainen riski tulla täysin väärin ymmärretyksi. Voi nimittäin käydä niinkin, että vaimoni, tuo kaikenlaista leivontaa harrastava kulttuurin ja kirjallisuuden moniottelija, kokee karjalanpiirakoiden tuonnin jonkinlaisena vallankumoushankkeena hänen itse tekemiään karjalanpiirakoita kohtaan. Karjalanpiirakkadiktatuurin äkillinen alasajo. Mutta toisaalta, hän saattaa kokea sen hänen töitään helpottavana iloisena pikku yllätyksenä. Seuraavan kerran hänen ei nimittäin tarvitsekaan tehdä 200 piirakkaa, 190 riittää. Tätä ei voi tietää ennen kuin koettaa, mutta se piirakoista ja niiden ostamisen mahdollisista vaikutuksista parisuhteeseen. Mie taaperran kohti uutta, kallista ja joidenkin mielestä jopa komeaa ostoskeskusta. Ostoskeskus on nykyjään se kylän vaurauden mitta. Ovat kertoneet syrjäkylien urpolle, että ostoskeskus se pulppuaa elämää, siellä on aina ihmisiä. Siellä on aina aiheita. Mutta on se varma, että ekana käyn kaljalla. Kun syrjäkyläläinen ampuu kylille niin tietysti heti kaljalle. Siitä on puhdasta hyötyäkin näissä aloittelevan pakinoitsijan hommissa. Hienosti jos sanoisin niin aktivoisin reseptorit tai jotain muuta paskaa. Mutta en sano. Käyn vaan muuttamassa itteäni asteen vastaanottavaisemmaksi. Se on aste per kalja-annos. No niin, se pirun aihe. Bussimatkalla todennettu matkapuhelinkulttuurin suuri tapakasvatus olisi nyt ainakin yksi. No heti rupeaa tekemään mieli toista kaljaa kun vaikeita miettii. Istun perseelleni ostoskeskuksen valtavaan aulaan missä ihmismassat vyöryvät paikasta toiseen. Vaellushommia. Sopuleita. Tajutonta taustamelua. Ei jumaleissön, mietin. No, vieressä istuu näköjään nainen parin lapsensa kanssa. Poikia, ehkä 9-10 -vuotiaita lapsia. Kehittymässä olevia taimia, tämän yhteiskunnan vesoja, tulevia mattinykäsiä tai alexanderstubbeja. Puhuvat konsolipeleistä. Tässä vaiheessa tarkennan kuuloni. Nyt saatetaan olla ytimessä. Ei perkele, puhuvat tappamisesta. Äiti hymyilee. Toinen jantteri pohtii, millä aseella poliisin pää hajoaa parhaiten. Äiti hymyilee lisää. Mie olen tässä vaiheessa, että ei jumalauta. Tulen hyvin surulliseksi ja juoksen itkussa pois paikalta. Oletan äidin hymyilevän. Juoksen kilometrin ja pysähdyn. Nyt tiedän, että tästä mie kirjoitan, tähän mie tartun. Tästä poikain tuiki tärkeästä pohdiskelusta kuulette siis ensi kerralla. Olen puhunut ja olen surullinen. Mie lähden juomaan lisää kaljaa ja miettimään, että kyllä on perkele ihmisillä vielä paljon oppimista mediayhteiskunnasta. Tags:
|